Olet kenties joskus kuullut puhuttavan Juudaan metsästä. Etkö? Minäpä tunnen yhden pienen pojan, Jonatanin, joka osasi tarinoida siitä monenmoista. Mutta koska hän ei vielä osaa kirjoittaa, hän pyysi minua kertomaan sinulle puolestaan.
Tiedät varmaan, että Ruotsin pääkaupunki on Tukholma. Siellä asuu yli 800 000 ihmistä keskikaupungissa ja eri kaupunginosissa, joista yksi on nimeltään Bromma. Juuri siellä sijaitsee Juudaan metsä. Se on valtavan suuri, noin 100 hehtaarin laajuinen luonnonsuojelualue.
Jonatanin koti on kivenheiton päässä Juudaan metsästä. Jo paljon aikaisemmin, kuin hän oppi kävelemään, hänellä oli tapana mennä isänsä ja äitinsä kanssa sinne seikkailemaan. Nytkin, harva se vikkonloppu Jonatan ja hänen pikkusiskonsa Sara vanhempineen suunnistavat matkansa metsään. He tuntevat lähes jokaisen puun, purot lähteineen, kivet ja kannot. Varsinkin kesäisin, kauniilla säällä he viipyvät metsässä pitkään. Heillä on termospullossa lämmintä juotavaa; kaakaota tai mehua, voipaperiin käärittynä ruisleipiä ja sämpylöitä. Ikivanhojen puiden suojassa naavaisen kannon tai sammaleisen kiven päällä he nauttivat retkieväänsä pitkän kävelylenkin päätteeksi.
Mutta... ei minun pitänyt kirjoittaa sinulle pelkästään Jonatanista ja hänen perheestään tai heidän kävelyretkistään Juudaan metsässä. Jonatan antoi minulle paljon tärkeämmän tehtävän, nimittäin kertoa sinulle... ihmeellisestä kukasta.
Oli syyskesän iltapäivä. Aamusta saakka oli satanut kaatamalla, mutta nyt aurinko paistoi, ja taivaalla näkyi sateenkaari. Matkalla päiväkodista kotiin Jonatan näki tiellä jotakin mielenkiintoista. Hänellä oli näet tapana keräillä taskuihinsa tai rukkasiinsa yhtä sun toista matkan varrelta; lehtiä, käpyjä, kiviä... Se jokin ei näyttänyt yhtään ihmeellisemmältä kuin – vaikkapa omenan siemen. Itse asiassa se oli täsmälleen omenan siemenen näköinen ja kokoinen, eikä Jonatan ehkä olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ellei... niin, ellei se olisi hehkunut jonkinlaista ihmeellistä valoa.
Auringonpaisteessa se loisti maassa kuin timantti vaihtaen väriä keltaisesta oranssiin, oranssista punaiseen, punaisesta violettiin, violetista siniseen, turkoosiin ja vihreään..., siinä heijastuivat spektrinä kaikki sateenkaaren värit eri vivahteineen. Jonatan otti kämmenelleen tuon ihmeellisen siemenen – joka epäilemättä oli tullut sateenkaaren tuolta puolen – piilotti sen huolellisesti rukkaseensa ja kätki kotona tyynynsä alle, varmuuden vuoksi.
Yöllä Jonatan nukkui levottomasti heittelehtien vuoteessaan puolelta toiselle. Tuo mitäänsanomattoman pieni siemen tuntui painavan hänen päätään, ikään kuin se olisi alkanut liikkua ja kasvaa. Uneensa Jonatan oli kuulevinaan siemenen itkevän. Sen ei ollut hyvä olla pimeässä tyynyn alla. Se tunsi tukehtuvansa ja kaipasi raitista ilmaa, auringonvaloa, sadevettä; pehmeää multaa, mihin kasvattaa juurensa. Aamulla, heti avattuaan silmänsä, Jonatan kurkisti tyynynsä alle, ja toden totta... hänestä näytti siltä, että siemen oli kuin olikin kasvanut. Nyt se oli ainakin herneen kokoinen!
Yö toisensa jälkeen siemen valitti ja vaikeroi Jonatanille. Aina aamuun mennessä se oli tullut jonkin verran suuremmaksi. Toisena aamuna se oli jo pavun kokoinen, kolmantena mantelin, neljäntenä kastanjan, viidentenä... Jonatan jo pelkäsi, miten isoksi siemen oikein kasvaisi. Niinkö isoksi, ettei hän enää pystyisi pitämään sitä piilossa? Ei vielä koskaan Jonatan ollut odottanut viikonlopua niin kovasti, sillä silloin hän oli menossa isän kanssa Juudaan metsään istuttamaan krookuksen sipuleita.
Vihdoin viimein valkeni lauantaiaamu. Ilma oli kirkas ja kuulas, hieman viileä – olihan nyt jo syyskesä. Heti herättyään Jonatan oli pujauttanut salaa taskuusa siemenen, joka nyt oli jo männynkävyn kokoinen. Isän istuttaessa krookuksia Jonatan sujautti siemenensä vaivihkaa multaan ikivanhan hongan juurelle. Seuraavan yönä hän nukkui – pitkästä aikaa – rauhallisesti näkemättä sen enempää unia siemenestä.
Tuli syksy... lehdet putosivat puista ja peittivät maan... ja tuli talvi; maa jäätyi, ja ohut lumikerros verhosi aluskasvillisuuden, Jonatan kävi yhä harvemmin metsässä isänsä, äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Silti hän tiesi ja muisti täsmälleen, missä kohdassa krookukset ja ihmeellinen siemen olivat. Joka kerta hän pysähtyi kyseisellä paikalla ja... hänestä tuntui, kuin siemen olisi kuivien lehtien, lumen ja roudan läpi puhutellut häntä.
- Odotapas vain kevättä! Silloin saat nähdä jotain sanoinkuvaamattoman kaunista!
Ja Jonatan odott kevättä, odotti joka päivä. Ei hän vielä tiennyt, että kevät ei ole huomenna, ei viikonloppuna eikä vielä ensi viikollakaan. Sen hän toki oli oppinut, että keväällä paistoi aurinko ja lumi suli. Ja joka kerta, kun aurinko vähänkin paistoi tai lumi alkoi sulaa, Jonatan kysyi:
- Onko nyt jo kevät?
Tukholmassa on varsin leuto ilmasto. Lumi ja pakkanen eivät tavallisesti pysy kovin pitkään. Vielä kerran Jonatan sai odottaa ja kysellä monta kertaa, ennen kuin routa alkoi sulaa syvemmältä, aurinko paistaa lämpimämmin; ennen kuin silmut alkoivat paisua puissa, krookukset nostaa ensimmäisiä hentoja varsiaan. Kaksistaan isänsä kanssa hän kävi lähes päivittäin seuraamassa krookusten kasvua. Vaikka hän olisi kuinka tarkkaan tutkinut, hän ei havainnut pienintäkään eroa yhdessäkään versossa. Kaikki olivat hänestä juuri samankokoisia ja –näköisiä.
Jonatan oli surullinen ja allapäin. Hän uskoi, että hänen ikioma siemenensä oli pettänyt hänet. Ehkä se ei ollutkaan sen ihmeellisempi, ehkä se olikin valesiemen, kivi tai... Viikkokausiin hänen ei tehnyt mieli mennä katsomaan krookuksia. Kunnes sitten... Eräänä päivänä isä tuli metsästä innoissaan ja alkoi kuumeisesti etsiä tietosana-, kasvi- ja luontokirjoista jotakin. Isä oli nimittäin tavannut ihan uuden krookuslajin tai oikeammin hän oli kasvattanut tavallisesta poikkeavan krookuksen, joka oli muita monin verroin kauniinpi, värikkäämpi ja isompi. Kerrassaan ainutlaatuinen yksilö!
Tämän kuullessaan Jonatanin silmät alkoivat sädehtiä. Siitä paikasta hän heitti takin ylleen ja juoksi metsään. Todellakin – yksi kukka krookusten keskellä loisti päivänvalossa kuin timantti vaihtaen väriä keltaisesta oranssiin, oranssista punaiseen, punaisesta violettiin, violetista siniseen, turkoosiin ja vihreään... terälehdissä heijastuivat spektrinä kaikki sateenkaaren värit eri vivahteina. Kukka oli sanoinkuvaamattoman kaunis ja pursui elinvoimaa. Se sokaisi väriloistollaan Jonatanin silmät, ja sen tuoksu sai Jonatanin pään pyörälle. Krookukset näyttivät kovin mitättömiltä, kalpeilta ja kituliailta sen rinnalla – ikäänkuin ne olisivat kuihtumaisillaan, vaikka olivat vastikään avanneet terälehtensä ja puhjenneet kukkaan.
Jonatan oli ikionnellinen ja kävi päivittäin ihailemassa kukkaansa, joka kaunistui kaunistumistaan ja kasvoi kasvamistaan vallaten elintilaa muilta kasveilta. Vähitellen ympärillä olevat krookukset, yksi toisensa jälkeen, kuihtuivat valon, ravinnon ja veden puutteessa. Keskikesällä kukka alkoi kasvattaa pitkiä limaisia lonkeroita, jotka takertuivat ikihongan ympärille, kietoutuivat läheisiin kasveihin, levittäytyivät kaikkialle ympäristöön. Se kasvatti niinikään paksuja teräviä piikkejä. Niihin se lävisti pikkueläimiä; muurahaisia, etanoita, kimalaisia, leppäkerttuja, perhosia, jotka se huumaavalla tuoksullaan oli houkutellut luokseen. Kesän kuluessa kaikki sen ympärillä olevat kasvit – kanervat, saniaiset, sammaleet kuolivat, jopa ikivanha honka alkoi lahota.
Eräänä syyskesän päivänä Jonatan viipyi kukan luona pitkään katsellen kauhuissaan sen aikaansaamaa hävitystä; siivettömiä, jalattomia ja kuivuneita hyönteisiä; mädäntyneitä ja mustuneita kasveja. Hän oli kuulevinaan kukan ilkkuvan hänelle:
- Odotapa vain syksyä! Silloin minä levitän siemeneni kaikkialle, ja minun jälkeläiseni valtaavat koko Juudaan metsän! Täällä ei ole tilaa muille kuin minulle ja minun lapsilleni... odotapas vain!
Jonatan ei ollut mielissään kuulemastaan eikä hän odottanut innolla syksyä. Tällä kertaa hän pelkäsi ja toivoi pikemminkin, ettei syksy tulisi koskaan. Äkkiä vanhat naavaiset puut, kanervikot, sammalmättäät... metsän pikkueläimet tuntuivat hänestä korvaamattomilta, paljon rakkaimmilta ja läheisemmiltä kuin tuo ilkeä kukka, joka halusi vain tuhota ja tappaa. Jonatan tunsi syyllisyyttä – olihan juuri hän alunperin löytänyt siemenen, kuljettanut sen kotiin rukkasessaan ja kylvänyt metsään. Jonatan tiesi, että hänen oli keksittävä jotakin ja äkkiä, sillä aikaa ei ollut paljon.
Öisin Jonatan nukkui levottomasti ja näki painajaisia metsää uhkaavasta vaarasta; sadoittain, tuhansittain, miljoonittain samanlaisia ihmeellisiä kukkasia kasvattamassa lonkeroitaan ja piikkejään kaikkialle. Päivisin hän eli kuin unessa punniten päässään erilaisia pelastusmahdollisuuksia.
Jonata oli ollut pienestä pitäen näppärä käsistään ja kiinnostunut rakentelusta. Niinpä isä olikin hankkinut hänelle kaikenlaisia työkaluja. Hänen ensimmäisiä sanojaan olivat: ruuvaa, ruuvaa... sahaa, sahaa, sahaa... Niitä hän toisteli päivät pitkät rakennellessaan milloin mitäkin vekottimia. Niin Jonatan sitten päätyi suunnittelemaan rakettia, jolla hän aikoi lennättää ihmeellisen kukan mahdollisimman kauas. Isän avustuksella hän saikin raketin valmiiksi. Hän repi ja kiskoi kukan juurineen irti maasta ja lähetti ilkimyksen kuuhun asti.
Ilta toisensa jälkeen Jonatan sitten katseli taivasta ja kuuta. Eräänä täyden kuun iltana hän oli näkevinään kuu-ukon suussa sikarinmuotoisen esineen. Siitä hän tiesi, että hänen rakettinsa oli päässyt määränpäähänsä.
Kaikki lapset ainakin tietävät, että kuu-ukolla on silmät – vielä siniset, ja suu – punainen tietysti. entä tietävätkö aikuiset? Ei ainakaan minun ensimmäisen luokan opettajani. Hänellä oli tapana piirtää taululle malli, jonka oppilaat yrittivät pikkutarkasti jäljentää omiin papereihinsa. Kerran hän teki taululle pyöreän keltaisen kuun, jolla oli silmät ja suu. Eräs poika erehtyi värittämään omaan piirustukseensa kuu-ukon silmät sinisiksi ja suun punaiseksi. Siitäkös vanha opettajatar tulistui! Hän otti paperin käsiinsä ja repi sen pieniksi palasiksi. Kuulla ei hänen mielestään ollut sinisiä silmiä eikä punaista suuta. No, sellaisia aikuiset joskus ovat – kaikkitietäväisiä, mukamas. Minun mielestäni kuu-ukolla on vielä nenäkin, ja jos oikein tarkkaan katsoo, se iskee toisinaan silmää ja hymyilee veitikkamaisesti; toisinaan taas sen silmät ovat lähes ummessa ja se haukottelee uneliaasti. Riippuu vähän siitäkin, mihin aikaan illasta kuuta katselee.
Vaikka Jonatan oli varma siitä, että kukka oli kaukana kuussa, se ei silti jättänyt häntä rauhaan. unissaan hän näki, että sitä palelsi kovin; sillä oli jano ja ikävä maan raitista ilmaa, aurinkoa, pehmeää multaa. Kuussahan ei ole ilmakehää, ei maata eikä vettä, ei riittävästi valoa eikä lämöä. On vain kraatereita, kuun meriä ja autiutta silmän kantamattomiin. Sitäpaitsi kukka oli yksinäinen ja surullinen. Vähitellen sen väriloisto alkoi haaleta. Sillä oli väistämättä edessään kuihtuminen ja kuoleminen. Jonatanin kävi kukkaa sääliksi.
Niin Jonatan sitten suunnitteli isomman raketin ja lensi sillä kuuhun. Siellä se pikkuinen oli... kuolemankielissä. Jonatan oli ehtinyt perille viime hetkessä. Yhdellä ehdolla hän lupasi pelastaa kukan. Sen oli luvattava, että se ei hävittäisi Juudaan metsää! Kukka lupasi... vannoi ja vakuutti. Kotona Jonatan istutti kukkansa tilavaan saviruukkuun, mustaan tuoreeseen multaan; antoi sille raitista vettä juotavaksi ja asetti sen ikkunalleen auringonvaloon. Muutamassa vuorokaudessa kukka elpyi. Mutta... aina kun se alkoi kasvattaa pitkää lonkeroa tai siihen ilmestyi terävä piikinalku, Jonatan leikkasi ne välittömästi pois – varmuuden vuoksi. Ei hän vielä täysin luottanut kukkaansa.
Kukka kukki kukkimistaan koko pitkän talven, kevään ja kesän. Vasta syksyllä se pudotti terälehtensä, joiden tilalle kasvoi siemeniä, yhtä kimaltavan kauniita kuin timantit. Jonatan keräsi siemenet tarkasti talteen pieneen pussiin, jota hän kuljetti siitä lähtien aina mukanaan. Missä tahansa hän kulki ja näki, että ihmiset olivat katkoneet puista oksia, tallanneet kukkasia, kiskoneet kasveja irti maasta, hän kylvi sinne muutaman siemenen pussistaan. Silmissä alkoivat kuolleet oksat versoa uudestaan lehtiä, tallatut kukkaset nostaa varsiaan, paljaaksi revitty maa kasvaa ruohoa.
Aina syksyisin kukka antoi Jonatanille pussillisen siemeniä kylvettäväksi. Enää se ei edes yrittänyt kasvattaa lonkeroita, piikeistä puhumattakaan. Enää sen ei tarvinnut puolustautua ketään tai mitään vastaan, niin kuin siellä kaukana sateenkaaren tuolla puolen, mistä se oli kotoisin. Entä sen jälkeläiset? Niiden tehtäväksi tuli auttaa muita kasveja kukoistamaan entistä enemmän ja pitempään; avata ihmisten silmät huomaamaan luonnon kauneuden.
Tässä se oli – ihmeellisen kukan tarina, jonka Jonatan pyysi minua kertomaan sinulle. Jos joskus menet Tukholmaan, ehkä sinulla on aikaa käväistä Brommassa, Juudaan metsässä. Olen lähes varma siitä, että tapaat siellä Jonatanin. Jos hän ei sattumalta juuri sillä hetkellä ole metsässä, löydät helposti hänen luokseen. Hänen ikkunassaan, viidennessä kerroksessa näet sanoinkuvaamattoman kauniin kukan. Soitat vain ovikelloa ja astut sisään. Jonatan ottaa sinut varmasti mielellään vastaan ja kertoo sinulle enemmän tuosta ihmeellisestä kukasta. Sellaista, mitä edes minä en tiedä. Sillä... paljon ihmeellisiä asioita on ehtinyt tapahtua niin Jonatanin kotona kuin Juudaan metsässä sen jälkeen, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Jos tapaat Jonatanin, kerro toki terveisiä minulta – ihmeellisen kukan tarinan kirjoittajalta. Vielä yksi asia. Sinua jäi ehkä mietityttämään, millaista on sateenkaaren tuolla puolen. Minä tiedän, mutta... se on jo toinen tarina.
Sadun ihme elää
Päivi Ala-Mutka
Unkari
