Arto Tiihonen
Istun hiljaisena tuvan nurkassa. Mieltä kaivertaa kysymys: saisinko, voisinko minäkin? En uskalla lausua ajatusta äänen.Luotan mieluummin siihen, että aikeeni ja toiveeni näkyvät paljaalle silmälle, jos vain vanhemmat huomaavat katsoa. Aina tämä keino ei tärpännyt, mutta nyt isä ymmärtää yskän. "Haluaisitko lähteä niihin hiihtokilpailuihin? " Nyökkään ujosti, sillä en itsekään oikein tiedä, uskaltaisinko. Mukana olisi koko suuri hiihtopitäjä, kaikki kynnelle kykenevät pojat ja tytöt suksineen. Päätämme lähteä kokeilemaan.
Jännittää. Koulun piha kuhisee touhukkaita hiihtäjänalkuja, joilla kaikilla näyttää olevan rutosti kokemusta tällaisista tilanteista. Pääsen mukaan, vaikka ihan sopivaa sarjaa ei löydykään. Joudun kaksi vuotta itseäni vanhempien joukkoon.
Kisassa on parilähtö ja meidät sarjan nuorimmat määrätään latua aukaisemaan, minut heti ensimmäiseen pariin.
Onneksi on hyvä keli, joten voitelu ei tuota ongelmia. Lipsuvat sukset ovat pahinta mitä tiedän. Jännitän silti niin, että vatsaa kouristaa. Kolmen kilometrin matka. Kuinka jakaisin voimani, kun kädet ja jalat tuntuvat jo nyt voimattomilta? Entä jos parini on minua hurjan paljon parempi – tai huonompi? Mistä tiedän, kuinka kovaa pitää hiihtää? "Ladulla kaikki selviää", isä rauhoittelee. Hän on entinen kilpahiihtäjä, mutta se ei nyt auta. Haluaisin tietää enemmän etukäteen.
Parini päässä on karvalakki. "Tuo minun on pakko voittaa", ajattelen, vaikka hän näyttää hurjan vahvalta. Päätän antaa hänen mennä aluksi edelle ja itse kytätä takana ohitusta.
Lähtö, kiihdytys, ja jännitys sen kuin tihenee. Mennäkö edelle vai jäädäkö jälkeen? Hiihdämme metsän reunaan rinnatusten, sitten ladut yhtyvät ja hiljennän vauhtia. Mene, mene, mielessäni takoo. Mutta niin ajattelee parinikin, ei suostu menemään. Säikähdän – eihän vauhtia saa pysäyttää – ja puikahdan edelle.
Nyt tasaista vauhtia, tasaista vauhtia. Mutta miksi hengitys tahtoo salpautua? Yritän rauhoitella itseäni ja muistella miten huippuhiihtäjät tyylittelevät. ei onnistu, jännitys pakahduttaa ajatuksetkin, ja karvalakkikaveri seuraa ihan perässä. Onneksi vielä sentään perässä. Järven ylitys ja peltoaukeama, tuulee, on raskasta. Äkkiä joku on aivan takanani, pyytää latua – ei kai vaan? Ei, se olikin toisesta parista, numero kolme. Saivat jo nyt kiinni!
Yritän päästä kantaan, mutta turhaan. Pian jo toinenkin hiihtäjä menee ohitse. Onneksi ovat isompia – ei tunnu niin pahalta. Taas metsään, vilkaisu olan yli, parini on jäänyt pikkuisen – ja minulle tulee kiire. Pitää lisätä etumatkaa. Kumpare, pahus joku tulee takaa, pyytää latua. Pakko antaa, vaikka paikka on paha. Ohi menee viitonen ja – kauhukseni – myös karvalakkipäinen parini. Nyt minulle vasta kiire tulee, vauhtia suksiin. Alamäki – äkkiä perään. Ei! Suksi lipsahtaa katajapensaan väärälle puolelle, horjahdan ja putoan istualleni. Parini lipuu karkuun.
Nousen ylös ja äkkiä olenkin aivan rauhallinen. Unohdan itseni ja leimaan katseeni edessä siintävään karvalakkiin. Päätän, että periksi en anna, vaan yritän loppuun asti. Alan hiihtää niin kuin koulumatkalla tai harjoituslenkillä. Seuraan vain latua ja edellä keikkuvaa karvalakkia, joka jo katoaa näkyvistä, kun yhä useammat takaa tulijat menevät ohitseni. Lopulta ajattelen, että on vain hyvä, jos pääsen perille ja pois ladulta.
Aukeamalle saapuessani olen aivan lopussa. Kaksi kaveria ohittaa minut hurjasti hiihtäen, karvalakkia ei näy. Puserran eteenpäin. alamäki, metsä, taas aukea, nyt hieman suurempi, matkan täytyy olla lopuillaan. ladun vieressä on kummisetäni poika, jonka kanssa tulin kisoihin. Hymyilen valjusti, kun hän kannustaa, mutta nostaessani taas katseeni näenkin karvalakin aivan edessäni. Herään henkiin. Ehkä en jää viimeiseksi...
Alkaa vimmattu kamppailu. Olen aivan poikki, mutta niin on karvalakkinen poikakin, sen huomaa. Viuhdon ankarasti ja välimatka lyhenee. Aukean lopulla on melkein tasoissa – paljonkohan on vielä matkaa?
Ylämäki, ja kaikki peliin, käyköön miten käy. Pääsen rinnalle, rimpuilen ohi. Karvalakkinen on täysin uupunut – kuinka hyvin häntä nyt ymmärränkään. Ohituksen jälkeen hän miltei pysähtyy paikalleen. Mali on onnekseni mäen päällä ja yritän sauvoa tyylikkäästi – enhän jää viimeiseksi. Näen isäni ja kummisetäni nyökkäilevän ymmärtävästi.
Numerolappu pois ja mehulle. "Poika on aivan valkea kasvoiltaan, mutta eihän se ole ihme, kun leikkauksesta on tuskin kahta vuotta", kuulen isän selittävän jollekin tutulle. En tiedä mitä ajatella. "En jäänyt viimeiseksi." Se on kai tärkeintä. "En munannut tyystin."
Karvalakkipojan näin myöhemmin silloin tällöin kaupungilla ja kiitin häntä aina mielessäni: minä näet olin ryhtynyt hiihtämään kilpaa. Ladulla en häntä enää tavannut, vaikka hän silloin jäikin vain muutaman metrin. Hän oli kuitenkin kilpailun viimeinen. Hänen ansiostaan en hävinnyt. Pääsin miesten maailmaan.
Tee kertomus pojan- tai oman kilpailumatkasi eri vaiheista seuraavan luettelon mukaan.
- Ennen matkaa
- Menomatkalla bussissa
- Saapuminen kilpailupaikalle
- Kilpailu käynnistyy
- Kilpailun ratkaisevat hetket
- Kilpailun jälkeen
- Kotiinpaluu
Kuvat: Sanna Kiirikki
