Arto Tapio Paasilinna Tehtäviä ja mietittävää
TÄYDELLINEN YLLÄTYS
Lyhennetty katkelma Arto Paasilinnan
romaanista Herranen aika
Kuolemani tuli minulle täydellisenä yllätyksenä.
Olin palaamassa kotiin työstä,
sanomalehden toimituksesta,
pitkin Kaisaniemenkatua elokuisena iltapäivänä.
Mielialani oli valoisa
ja tunsin itseni ehdottoman elinvoimaiseksi.
Olin tuolloin vasta kolmenkymmenen ikäinen.
Koko elämäni aikana en ollut pohtinut vakavissani
montakaan kertaa mahdollisuutta
että kuolisin kesken kaiken,
äkillisesti ja peruuttamattomasti.
Niin siinä kuitenkin kävi.
Elokuinen Kaisaniemenkatu
on täynnä iloista pintapuolista elämää.
Katu vetää puoleensa
kaupungin turhamaisimmat ja kauneimmat naiset,
jotka käyvät valitsemassa tavarataloista itselleen
alkusyksyn muodikkaimmat vaatteet.
He ovat kesän ruskistamaa typerää sakkia,
joka vangitsee miehen katseen
pelkällä olemassaolollaan.
Heidän käyntiään on hauska katsella,
heidän sääriään ja lanteitaan tarkastella.
Kaisaniemenkadun pakokaasut tuoksuvat näillä seuduin
Madame Rochasille, Diorin parfyymeille,
Max Factorille.
Kenties katselin katuelämää liiankin innokkaasti.
Kävelin joitakin metrejä ajoradalla
nähdäkseni tungoksen sivuitse
erään naisen jalkaparin paremmin.
Kiinteät pohkeet vilkkuivat somasti.
Kiirehdin askeleitani,
jotta olisin voinut vilkaista naista kasvoihin.
Olen perusteellinen mies,
en tyydy katselemaan pelkästään naisen sääriä
vaan tahdon nähdä myös hänen ilmeensä.
Kokonaisuus ratkaisee.
En eläissäni ehtinyt nähdä naisen kasvoja,
sillä äkkiä jäin auton alle että pamahti.
Lensin törmäyksen sinkoamana takaisin jalkakäytävälle,
jossa iskeydyin katuun
ja jäin makaamaan rähjäisen näköisenä.
Isku teki kamalan kipeää, päässäni rusahti.
Kipu lakkasi heti.
Vähän aikaa oli ihan mustaa.
Sitten näin mitä oli tapahtunut.
Ruumiini makasi jalkakäytävällä,
liikenne oli katkennut.
Äskeinen nainen oli kuullut onnettomuuden äänet
ja palasi uteliaana katsomaan
mitä oli tapahtunut.
Nyt näin hänen kasvonsa.
Eipä ollut häävin näköinen ihminen.
Minua alkoi harmittaa:
tuollaisen kuvatuksen takiako tässä nyt
oli kokonainen mies jäänyt auton alle?
Ylitseni ajanut auto oli pysäköity kadun varteen.
Kuljettaja tutki etusäleikköä, siinä oli painaumia.
Toinen etulyhty oli pirstaleina.
Mies pyyhki nenäliinalla lyhdynsiruista verta.
Rautatientorin suunnalta kuului ambulanssin ulvontaa.
Ihmismassa piiritti ruumiini. Joku käänsi minut selälleni
ja asetti taskupeilin suuni eteen.
Joku toinen hellitti solmion kaulaltani.
Järkyttyneenä kumarruin ruumiini puoleen nähdäkseni
Huurtuiko peili.
Peilin pinta pysyi kirkkaana.
Katsoin itseäni silmiin:
katse oli eloton,
mykiöt alkoivat pienetä,
aivan ilmeisesti olin kuollut.
Hetken perästä paikalle ajoi ambulanssi.
Palomiehet tutkivat nopeasti valtimoni,
pudistivat päätään.
Minut nostettiin paareille ja työnnettiin autoon.
Mitään kiirettä ei pidetty,
kuollut mikä kuollut.
Ambulanssi lähti viemään ruumistani sairaalaan.
Se ei ulvonut mennessään.
Joidenkin minuuttien kuluttua
poliisit saapuivat paikalle tekemään mittauksiaan.
Yleisö alkoi hajaantua,
tapaus näytti mielenkiintoisimmalta vaiheeltaan
olevan ohi.
Tavaratalon vahtimestari lakaisi lasinsiruja kadulta.
Talonmies tuli vesiletkun kanssa huuhtelemaan
jalkakäytävälle ilmestyneet vähäiset verijäljet.
Mies joka oli ajanut minut yli,
selitti poliiseille
että minä olin syypää onnettomuuteen.
Hän katseli surullisena autonsa saamia vaurioita.
Olin siis kuollut.
Ajatus tuntui mahdottomalta.
Kuolema oli korjannut nimenomaan MINUT...
Oli äärimmäisen vaikea tottua tilanteeseen.
- - - - - - - - - - - - -
Kuukauden päivät kuolemani jälkeen
aloin tuntea outoa kutinaa
kaikkialla ruumiissani.
Tuntui kuin olisin ollut
kauttaaltani tulehdustilassa.
Kovin kivulias tämä tunne ei ollut,
mutta minua kuitenkin kuumotti
ja oloni oli rauhaton.
Kysyin eräältä vanhemmalta vainajalta,
mistä tällainen mahtoi johtua.
Hän selitti että kyseessä oli
täysin normaali maatumisilmiö:
- Te olette nyt maannut haudassanne niin pitkään,
että ruumiinne alkaa mädätä ja lahota.
Sen tuntee vainajan henkikin,
vaikka oireet ovat hyvin lieviä
ja jos niitä vertaa varsinaiseen ruumiiseen,
joka alkaa olla melko törkeän näköinen
jo tässä vaiheessa.
Vai sitä tämä kutina merkitsi.
Aloin tarkkailla oirehtimistani tämän tiedon valossa,
ja niin nämä lahoamisajat
muodostuivat hyvin mielenkiintoisiksi.
Ihmisruumiin lahoaminen kestää pitkät ajat.
Saatoin todeta
että ensimmäiseksi mätänee
vatsan seutu sisälmyksineen,
sitten on vuorossa aivot ja viimeiseksi raajat.
Luissa ja ytimissä en juuri tuntenut kihelmöintiä
josta päättelin
etteivät madot vielä kalvaneet.
Vuosien kuluttua sekin aika kyllä koittaisi.
Silloin täytyisi muistaa
tämän maatumisilmiön olemassaolo
etten epäilisi äkillistä luuvaloa tai kihtiä.
Tämä kaikki sai minut muistamaan hautani,
jossa maatuminen kaiken aikaa tapahtui.
Päätin käydä vilkaisemassa viimeistä leposijaani –
tai oikeammin ruumiini maatumispaikkaa.
Ajattelin
että onkohan hautaa hoidettu
asiaan kuuluvalla pieteetillä,
onko hautakumpu harattu,
tuotu sille kukkia,
olisikohan leskeni hakenut kummulleni jo hautakiven?
Hautani oli melko siistissä kunnossa.
Rikkaruohoja kummulla ei kasvanut,
mutta oli myöhäissyksy
eivätkä rikkaruohot kasva
hoitamattomissakaan paikoissa
näin kylmillä ilmoilla.
Kukkia haudalleni oli tuotu,
mutta ei aivan viime aikoina:
kukat olivat lakastuneet,
ne olivat punaisia neilikoita muovitulpossa.
Tuuli oli riepotellut niitä niin
etteivät ne hääppösiltä enää näyttäneet.
Näytti siltä kuin haudallani olisi käyty viimeksi
pari viikkoa sitten.
Hautakiveä ei kummulla ollut.
Olikohan sitä edes tilattu,
ajattelin harmistuneena.
Pitäisi itse olla hoitamassa tällaisia asioita
niin ne eivät jäisi retuperälle.
Jos hautaani hoidettaisiin näin huolimattomasti,
se ei seuraavana kesänä
olisi ollenkaan kaunis katseltava.
Taas tuntui siltä kuin olisin kuollut turhaan.
Jokseenkin äkeänä päätin käydä kotona katsomassa
mitä leskeni puuhaili
kun ei välittänyt käydä haudallani tämän useammin,
vaikka kuolemani oli vielä tuore tapaus.
Muut lesket käyvät miestensä haudalla
harva se päivä
ensimmäisten kuukausien aikana,
ajattelin vihaisena.
Leskeni näytti kukoistavalta,
se minun täytyi hiukan harmissani tunnustaa
katsellessani hänen puuhailuaan olohuoneessamme.
Hän pyyhki pölyä huonekaluista,
hyräili,
asetteli kukkia maljakkoon.
Tänne siis riitti kukkia
vaikka haudalleni niitä ei välitetty tuoda.
Vaikutti siltä kuin leskeni olisi odottanut vierasta,
hän toi keittiöstä viinipullon pöytään
ja asetteli joitakin juustopaloja tarjottimelle,
jonka olin edellisenä jouluna ostanut.
Miten paljon tuttuja ja rakkaiksi käyneitä esineitä
näinkään ympärilläni!
Kirjoituspöytäni oli entisellä paikallaan,
mutta kirjoituskone oli poissa.
Olikohan se myyty?
Eteisen naulakossa ei ollut enää minun vaatteitani,
se tuntui jollakin tavalla kammottavalta.
Vaatepuissa roikkui leskeni vaatteita,
nyt niitä olikin runsaasti,
hän oli täydentänyt vaatevarastoaan rajuin ottein.
Uusinta syysmuotia.
Kirjahyllyn päällä oli tomuttunut tähtikaukoputki
niin kuin aina ennenkin.
Olin katsellut sillä taivaan tähtiä,
joitakin planeettojakin olin löytänyt sen linssillä.
Vanhat muistot elämäni aikaisesta tähtien tutkistelusta
tulvahtivat mieleeni.
Nyt tuosta harrastuksesta oli hyötyä,
saattaisin käydä katsomassa linnunradan eri puolia
tarvitsematta pelätä eksymistä,
sillä muistin hyvin monet tähtikuviot.
Tähtitieteen harrastaminen
on hyödyllisempää kuin uskovaisuus
tämänpuoleisia oloja ajatellen.
Maailmankaikkeuden pintapuolinenkin tuntemus
auttaa vainajaa matkustelemaan laajalti avaruudessa,
kun taas teologisilla tiedoilla
ei ole varsinaisesti mitään käyttöä kuoleman jälkeen.
Tohvelini olivat yhä kirjoituspöytäni alla.
Tuntui oikein kotoisalta nähdä ne,
mieltäni ja jalkojani lämmitti kovasti.
Leskeni piipahti kylpyhuoneessa itseään kaunistamassa.
Hän suki hiuksiaan peilin edessä,
nyppäisi joitakin kulmakarvoja autulalla pois,
punasi täyteläisiä huuliaan, muikisteli kasvojaan peilin edessä
saadakseen houkutelluksi esiin sopivan ilmeen.
Hän valitsi puolittain surumielisen,
kaihoisasti hauskannäköisen katseen.
Tuijotin tiukasti häntä peilin välityksellä silmiin
ja sain otteen hänen ajatuksestaan,
joka koski kasvojen ilmeen valintaa:
"Olen kauniimpi surullisena.
Onkohan minulla liian paksut huulet.
Pitäisiköhän maalata ne vähän pienemmiksi.
Vaan jos laita kuultomaskaraa poskille
niin se balanseeraa huulet.
Niin minä teen."
Leskeni levitti kyseistä ainetta poskilleen.
Hän näytti tyytyväiseltä tarkastellessaan lopputulosta.
Kun hän pissata lirautti,
tarkastelin kylpyhuonetta,
olisiko siellä vielä minusta jäljellä mitään muistoja.
Parranajovälineitäni ei enää ollut näkösällä.
Myös kylpyviittani oli viety pois.
Sentään pyyhe oli jäljellä,
semmoinen jossa on auringonkukkia siellä täällä,
ja keskellä pyyhettä muita suurempi;
kukan mykiöön leskeni oli kirjaillut fraktuurakirjaimin:
ISUKKI.
Se oli sitä aikaa,
kun olimme päättäneet hankkia lapsen,
mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään
kun leskeni oli salaa ruvennut syömään ehkäisypillereitä
ja oli vielä väittänyt
että olin hedelmätön.
No, se siitä,
eipä minulta jäänyt yhtään orpoa.
Pissattuaan leskeni palasi olohuoneeseen.
Pian vieras saapuisi,
valmistelut olivat päätöksessä.
Arvuuttelin mielessäni,
ketä leskeni odotti vierailulle.
Päädyin siihen tulokseen
että meille oli tulossa varmaankin hänen sisarensa,
sama nainen
joka oli hautajaisissani näyttänyt niin lumoavalta.
Päätin jäädä odottelemaan häntä,
olisi taas hauska tavata.
ryntäsin eteiseen.
Malttamattomana odotin leskeäni
joka keinahteli tyylikkäästi ovelle.
Ennen oven avaamista
hän vielä tarkisti eteisen peilistä ilmeensä.
Sisälle pyrki mies,
isokokoinen jolppi joka rutisti kämmenissään kukkavihkoa.
Hän hymyili hölmösti,
teki kynnyksen takana liioitellun kumarruksen
ennen kuin kömpi sisään.
Jumalauta että minua raivostutti.
- Ostin tuossa tullessani vähän kukkia,
puheli mies korvat punaisina.
- Ajattelin, että jospa ne sua piristäis.
vaikka en mä oikeen tiedä
onks tää sopivaa, näin suruaikana.
Leskeni vastasi lipevästi:
- Kukathan antavat vahvuutta ihmiselle
niin surussa... kuin ilossakin.
Tulehan siitä sisään jo.
Mies mietti mielessään:
"Kannatti tulla."
Arto Paasilinna
Mieti kertomusta ja keskustele siitä. Syvenny muutamaan tehtävään ja kirjoita.
-
Kerää kaikki tiedot mitä miehestä kerrotaan.
-
Kirjoita myös, mitä hänestä ei sanota.
-
Mitä haluaisit miehestä tietää?
-
Mitä haluaisit naisesta tietää?
-
Arvaile ja mieti minkälainen heidän avioliittonsa on ollut.
-
Kirjoita naisen versio tapahtuneesta. Onko hän surullinen vai tunteeko hän itsensä vapaaksi ja onnelliseksi?
-
Kirjoita naisen näkemys uudesta miehestä.
-
Kirjoita uuden miehen ajatuksia.
-
Kirjoita naapureiden ajatuksia, juoruja jne. leskestä.
-
Kirjoita miehen yliajaneen autoilijan näkemys onnettomuudesta.
EI HÄÄVIN NÄKÖINEN = ei erikoisen kaunis
KUVATUS = ruma ihminen
MYKIÖ = silmän (valoa taittava) osa
KIHELMÖINTI = tuntuu kutkuttavalta ja polttavalta
KALVANEET = syöneet
PIETEETTI = hartaus
TULPPO = maljakko
EI HÄÄPPÖNEN = huono, ruma
RETUPERÄLLE = hoitamatta
PLANEETTA = taivaankappale
LINNUNRATA = tähtien, kaasun ja pölyn muodostama vyöhyke taivaankannella
TEOLOGINEN = jumaluusopillinen
ATULA = pinsetit
MASKARA = meikki, ihomaali
MYKIÖ = kukan keskusta
FRAKTUURA = pysty, kulmikas kirjasinlaji
JOLPPI = tyyppi
