Tema modersmål - finska

KIITTI. MULLE RIITTI.

Teksti oli verenpunainen ja ulottui seinänkorkuisen peilin alalaidasta ylälaitaan ja koko huoneen leveydeltä. Mä olin tarvinnut kolme spraypulloa sen tekemiseen. Se oli kuvaannollisesti mun sydänverellä kirjoitettu ja vaikutus oli järisyttävä. Mua hymyilytti hitusen kun mä ajattelin, mitä reaktioita se saisi aikaan. Niitä mä en kumminkaan näkisi, sillä siinä vaiheessa mä olisin jo kaukana täältä. Mä kiskaisin itseni liikkeelle, vein spraypullot roskikseen ja menin pakkaamaan. Siinä mä en kauan vanhentunut, sillä mä en ottanut passin ja pankkikortin lisäksi mukaani kuin kaks kirjaa ja korvalappustereot ja ne mahtui kaikki hyvin mun alkon muovikassiin. Mä kävin vielä peilin kautta ja katsoin kirjainten läpi kuvaani. Mä näin pitkän hoikan kundin, jolla oli yllä risaiset farkut, lenkkarit joiden nauhat retkotti pitkin maata ja musta t-paita.

- Hyvää syntymäpäivää, mä nyökkäsin itselleni. – Sä täytät tänään seitsemäntoista, sä olet kauneimmillasi.

Peilikuva irvisti mulle ja mä iskin sille silmää. Sitten mä heivautin muovikassin olalle ja kävelin ulos mun entisestä elämästä. Oli kesäkuun kuudes ja mahtava aurinkoinen päivä. Just sopiva lähteä junalla kohti tuntematonta.

Mä ostin lipun Hesaan. Mulla ei ollut aikomustakaan mennä sinne, mutta mä tiesin että jos mua yritettäisiin jäljittää, niin parhaiten ne saisi eksytettyä, jos ne uskoisi mun olevan siellä. Junassa oli melko tyhjää, eikä kukaan pannut mua ihmeemmin merkille. Riihimäellä mä hyppäsin kyydistä ja jatkoin paikallisjunalla Hämeenlinnaan. Mun teki mieli liftata, mutta mä en uskaltanut. Ihmiset voisivat muistaa yksinäisen liftarin paremmin kuin satunnaisen junassa tai linjurissa istujan. Niinpä mä ajoin linjurilla itää kohti ja ehdin Mikkeliin illan suussa. Mä yövyin puiston penkillä ja menin aamulla kahville torille. Ennen asemalle menoa mä kävin parturissa. Se oli joku sivukadun puoti, missä ikäkulu äijä torkkui kassan takana ja näytti melkein pahastuneelta, kun mä häiritsin sen auvoista oloa.

- Latvojen tasaus vai? se kysyi toivorikkaana, kun mä lotjahdin tuoliin.

- Ei kuin sileeksi, mä kehotin. – Sellanen entisajan pikkukundien kesätukka.

- Mulla oli aina kesäisin puli, äijä haikasi ottaessaan keritsimet. Sen vetiset silmät vettyivät entisestään, kun se alkoi muistella muinaisia. Mä en kuunnellut ukon juttuja, vaan tarkkailin peilistä sen touhuja. Sen kädet tärisi siihen tyyliin, että se oli krapularyyppyä vailla, enkä mä tahtonut että se kostuttaisi kurkkunsa mun verellä. Mutta kun ekat hiustupot tippui lattialle, äijän käsi vakaantui. Se nyrsi ensin muutaman sentin pois, selvästi se uskoi että mä tulisin katumapäälle ja hajoittaisin paikat tuloksen nähtyäni. Siinä sen nihrustaessa mä pohdin asiaa ja just kun se oli iskemässä päälaelle, mä huusin SEIS!

- Sä halusit lyhyen, äijä sopersi ja tipautti keritsimen.

- Joo, mutta mä muutin vähän mieltäni. Jätä siihen keskelle päälakea sellainen tuppo että siitä saa letin. Muuten ympäriltä sentin pituiseksi.

Ukko nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja veti kummarilla letin erikseen. Sitten se ajeli reippaammin muun tukan pois. Pitkä vaalea kihara toisensa perään valahti lattialle ja mun olo keveni sitä mukaa. Lopuksi äijä letitti jäljelle jääneen pitkän osan ja laittoi sen mustalla nahkahihnalla kiinni. Letti kaartui vasemman korvan päälle ja oli täysin älyttömän näköinen. Niin pitikin.

- Sä pääset siitä helposti eroon, äijä neuvoi mua.

- Saksilla vaan juuresta nips ja sun pää on siisti.

- Joo, mä nyökkäsin. – Mutta jos mä tahdon rairuohoa niin mä kasvatan sen astiassa. Tää letti erottaa mut pääsiäisestä. Kiitti.

Mun uusi tyyli herätti ohikulkijoissa pientä riemua, ja mä hymyilin kaikille leveästi vastaan niin että mä taatusti sain kylähullun maineen jo paljon ennen asemaa. Laiturilla pyöri puoli tusinaa saksalaisia interreilaajia ja mä lyöttäydyin niiden porukkaan matkalla kohti pohjoista. Ulkopuoliset ajattelivat ilman muuta, että mä olin yksi niistä kun mä solkotin saksaksi vastauksia niiden Suomea koskeviin kysymyksiin. Ne aikoi Jäämeren rannalle ja hetken mä mietin, olisiko mulla tulevaisuutta siellä. Mä päätin kuitenkin hypätä kyydistä vähän aikaisemmin, yhden pienen pohjoisen kaupungin kohdalla, joka näytti junan ikkunasta suhteellisen asialliselta paikalta kokeilla onneaan.

Asemalla istuskeli joukoittain ihmisiä odottamassa etelään menevää junaa ja kaikilla oli naamalla sopulimainen into päästä täältä jumalan selän takaa pois. Mä hain kiskalta jäätelön ja istahdin syömään sitä penkille kojun viereen. Siitä mä loin ekat silmäykset mun tulevan reviirin asujamistoon, ja mun täytyy sanoa että mä pidin näkemästäni. Vähän matkan päässä seisoi kaksi kimmaa rinkkoineen ja ne tihisi matkasuunnitelmiaan. Ne aikoi valloittaa Amsterdamin, Lontoon, Pariisin ja Rooman, ja ne suri jo etukäteen että niiden pitäisi palata tänne junttilaan. Mutta mua ei surettanut se hetki, sillä toinen niistä, mustatukkainen mantelisilmäinen dooris kiehtoi mua suuresti. Se kai tunsi mun tuijotuksen ihollaan, koska vilkaisi äkkiä mun suuntaan. Se aikoi hymyillä mulle tai mun letille, mutta hymy jäi puolitiehen. Mun muovikassi sai sen nyrpistämään nenäänsä ja hehkuttamaan kovaäänisesti ulkomaisten kundien upeista tavoista verrattuna meikäläisten dorkien sikailuihin. Kun juna lipui asemalle ja kimmat nousi siihen, se mantelisilmä vilkaisi rapuilta mun suuntaan. Se varmaan yritti viestittää, että muiden maiden mustikat oli vierimässä sen ahneisiin käpäliin eikä mansikat enää maistuisi kun pää olisi täynnä tummien samettisilmien lörinöitä. Mä lähetin sille lentosuukon, mikä sai sen herahtamaan punaiseksi. Joo-o, mä tykkäsin tästä käpykylästa. Täällä donnat oli suloisen viattomia.

Siitä se sitten. Mä nousin penkiltä ja menin etsimään turisti-infoa. Mä tarttin paikkakunnan kartan. Kulman takaa löytyi pieni koju, missä rillipäinen hermostunut kimma jakoi tietoja. Ennen kuin mä ehdin sanoa päiväätä enempää, se luetteli mulle kaupungin nähtävyyksiä ja tapahtumia siellä ja täällä. Mun korviin tarttui kullanhuuhdontakisat, ja hetken mä herkuttelin ajatuksella että painuisin erämaihin huuhtomaan kultaa. Rupeisin erakoksi, joka seurustelisi vain villien elukoiden kanssa. Kesyttäisin karhun ja ilveksen ja ratsastaisin talviöisin kuutamossa karhulla säikyttelemässä porotokkia, ilves kannoilla jolkottaen. Sudenkin mä voisin hommata, että olisi joku jonka kanssa ulvoa kuuta.

- Mitä sä vielä haluat? se kimma sanoi popotuksensa päätteeksi.

- Työtä, asunnon, auton ja lottovoiton, mä virnistin. - Mutta kaupungin kartta riittää aluksi.

- Siinä, se läiskäytti läpyskän mun eteen. – Veikkaustoimiston sä löydät torin laidalta parturia vastapäätä.

Mä kiitin kohteliaasti ja jätin vihjauksen tukasta omaan arvoonsa. Jotta kansan palvelijan päivästä olisi tullut vähän parempi, mä sanoin että sillä on somat korvat. Sen naama tulvahti punaiseksi kuuloulokkeita myöten ja kadunkulmasta mä näin, että se näpläsi molempia korvalehtiään jokseenkin hömelön oloisesti. Jos sillä olisi illalla korvat ruvilla, niin se olisi sen ongelma. Mulla oli omia, joihin mun pitäisi kehittää ratkaisu.

Kartta kertoi, että kolmen kilsan päässä keskustasta oli leirintäalue. Yösija oli ratkaistu. Sitten ei puuttunutkaan kuin duuni. Mä ostin R-kiskalta paikallislehden ja tutkin työpaikkailmoituksia. Ei mitään mulle sopivaa. Mä harkitsin työvoimatoimistossa käyntiä, mutta jätin sen koska ne voisi olla turhan uteliaita mun henkilötietojen suhteen. Ehkä mä löytäisin jotain, jos pitäisin silmät auki.

Tunnin maleksinta kaupungilla ei tuottanut mitään tulosta. Mä tajusin, että kaupat menisi pian kiinni ja mä tarvitsin muutamia välttämättömiä varusteita yötä varten. Urheiluliikkeestä mä löysin edullisen teltan ja makuupussin ja kun mä olin vielä käynyt ruokakaupassa, mä ajoin linjurilla leirintäalueelle. Mökkien ja asuntovaunualueiden takana oli metsikkö, minne oli pystytetty kymmenkunta telttaa. Mä pykäsin omani kokoon vähän sivuun niistä ja rupesin syömään. Kun mun maha oli täysi, mä jaksoin taas ajatella. Ekaksi mä kumminkin lurautin ilmoille laulun:

- Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan, jos on olo onnekas, elo tyyni suojakas.

Suojakas? Se kuulosti omituiselta, enkä mä mennyt vannomaan, oliko se oikein. Se haiskahti kalossilta tai joltain muulta ummehtuneelta. Yks hailee kumminkin. Mä oli omillani, teltta oli mun linnani. Mä olin kundi vailla menneisyyttä, ja mä olin varma että mulla olisi edessä loistava tulevaisuus tässä kaupungissa.

Kolme päivää myöhemmin mä olin edelleen vailla töitä. Mä olin kiertänyt pitkin ja poikin ja tyrkyttänyt itseäni vähän joka paikkaa. Vastaus oli joka paikassa päänpudistus, pari pahoittelevaa sanaa ja merkitsevä vilkaisu mun lettiin. Yhdessä firmassa oli lappu ikkunassa, missä haettiin lähettiä ja kun mä astuin sisälle, mä näin että toimitettavaa pakettia oli kasapäin tiskillä. Mutta paikka oli kuulemma just täytetty. Mä toivoin, että ne hautautuisi lähetyksiinsä ja menisi konkkaan kun hommat ei hoituisi.

Mä aloin siinä olla tilanteessa, että tekisin mitä vain. Mulla oli vielä pankissa rahaa, mutta ei se ikuisuuksiin riittäisi. Mun piti kehitellä jotain vaikka omasta päästä tai muuten mä saisin sanoa hyvästit tälle kaupungille. Mä annoin itselleni vielä viikon aikaa ja ulotin kierrokseni kauimmaisiin lähiöihinkin. Mä olin varma, että tilaisuus odotti mua jossain.

Viidentenä päivänä mä kohtasin Jesse Jameksen. Mä kävelin keskustassa kaupungin halkaisevan joen rantaa pitkin ja tajusin äkkiä, että vastaantulijoiden suupielet väpisi mun kohdalla. Se oli jotain muuta kuin pelkästä letistä johtuvaa. Mä kokeilin ekaksi vetskaria, se oli kiinni, samaten lenkkarit oli oikeissa jaloissa, ja vasta sitten mä vilkaisin taakseni. Kuusi metriä mun jäljessä jolkotte helvetin iso koira. Kun mä seisahduin, sekin seisahtui, ja kun mä lähdin liikkeelle, se seurasi kuin isäntäänsä. Mä käännyin ja marssin sen luokse. Se istahti maahan ja katsoi mua kuin odottaisi taputusta päälaelle tai jotain muuta yhteisymmärryksen osoitusta.

- Painu kotiisi siitä, karvamätäs, mä kehoitin sitä ystävällisesti mutta päättäväisesti.

Koira istui päättäväisesti paikallaan ja killitti mua ystävällisesti silmiin. Mä irvistin sisäisesti ja ajattelin, että mun piti hankkiutua tuosta elikosta eroon. Ei mulla periaatteessa ollut mitään koiria tai muitakaan luontokappaleita vastaan, mutta mun tilanteeseen ei sopinut ryhtyä kaveeraamaan minkään kanssa, mistä voisi tulla painolasti. Mä ärähdin koiralle, että alkaisi vetää. Se ei liikahtanutkaan. Mä otin maasta kepin ja viskasin parinkymmenen metrin päähän. Koira huokaisi ja löntysti sitten hakemaan sen, tuli ja pudotti sen mun jalkoihin. Mä näin ettei sillä ollut pantaa ja että se muutenkin oli sillä lailla ruokkoamattoman oloinen, että kukaan ei ollut hetkeen sukinut sitä. Sen kylkiluut paistoi läpi ja mä arvelin, että sen hitaus johtui ihan nälän tuottamasta heikkoudesta. Mä heitin kepin uudestaan, jokeen asti. Pieni pesu tekisi koiralle hyvää ja ehkä virta veisi sen kauemmas musta ja mä ehtisin karkuun ennen kuin se selviäisi rannalle.

- Hae, mä kehotin kun eläin ei hetkauttanut raajojaa.

Se ei hakenut. Se oli fiksumpi kuin mä oletin. Se seurasi mua taas kun mä lähdin liikkeelle. Mä arvelin, että bussimatka viimeistään karkottaisi sen, muuta ei. Se älytön kirppukasa homppasi bussin kannoilla, eikä se pudonnut vauhdista, sillä pysäkkejä riitti tämän tästä niin että se sai aina auton kiinni. Se seurasi mua teltalle asti ja kun silmä vältti, se ahtautui sisään ja täytti mun linnan.

- Okei, sä olet saanut muonaa, nyt voit lähteä, mä sanoin kun me oltiin jaettu kiekuralenkki ja purkki maitoa.

Se ei lähtenyt. Se meni takaisin telttaan, röyhtäisi ja käpertyi maate makuupussin päälle. Jonkin ajan kuluttua se vaihtoi asentoa ja teltta oli täynnä mujunutta lämmintä koiran hajua. Mä olin menettää tajuni ja etenkin sen takia, että mä käsitin koiran valinneen mut isännäkseen. Mua otti päähän ja mä mietin keinoja päästä siitä eroon. Kai tässä kaupungissa joku irtokoiratarha oli. Mutta mitä pitemmälle ilta kului, sitä suopeammin mä aloin suhtautua koiraan. Se oli mun hengenheimolainen, koira ilman menneisyyttä. Se oli urospuolinen, ja mä arvelin ettei se ollut kovin vanha vielä. Mä päätin ristiä sen Jesse Jamesiksi, koska se oli jollain tapaa lainsuojaton.

- Mä olen Jed, mä sanoin. – ja sä olet Jesse James. Okei?

Jesse James haukahti ja kun mä huomautin sille vakavana, että mä oletin sen olevan mun onnenmaskotti niin se haukahti toisen kerran. Mä olin varma, että Jesse James häipyisi ennen pitkää. Ei se multa muuta halunnut kuin ruokaa. Niinpä kun mä päästin sen aamulla kuselle, mä sanoin sille hyvästi. Mutta se tuli vartin kuluttua takaisin ja suussa sillä oli paikallislehti. Mä en tiedä mistä Jesse James sen pölli ja mä kätkin äkkiä niin koiran kuin lehdenkin telttaan. Kun mä menin kahville leirintäalueen baariin, mä äkkäsin yhtäkkiä jotain mitä en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. Sanomalehdenjakajia tarvittiin aina.

- Tämä on vain kuuden viikon sijaisuus, äkeän ja epäluuloisen näköinen työhönottopäällikkö Hotakainen sanoi mulle kahta tuntia myöhemmin ja katsoi paheksuvasti mun lettiä. – Mä oletan, että sinä otat tämän työn tosissasi ja hoidat sen tunnollisesti, vaikka se onkin väliaikainen homma.

- Mä olen luotettava kuin amun eka lintu, mä vakuutin Hotakaiselle. Se yrmähtii, etta aika näyttäs, ja mä hymyilin sille koko kalustolla mikä ei mitenkään rauhoittanut sitä. Mulla on iso suu, vahvat ja kookkaat hampaat ja varmaan mä toin Hotakaiselle mieleen paperisilppurin. Se kumminkin päätti uskoa mulle Ryysylän piirin ja alkoi ottaa henkilötietoja ylös. Mä olin ennakoinut, että se tahtoi paikallisen osoitteen ja ettei leirintäalue kävisi siksi. Mä olin tavannut puhelinluetteloa oman sukunimen kohdalta ja löytänyt sopivan perheen ja osoitteen yhdestä kerrostalolähiöstä. Ensio Karhunen, kirvesmies, oli mun uusi faija. Mä olin pohtinut, mikä mahtaisi olla todennäköisyys että Hotakainen tuntisi Ension ja mun peli olisi samantien finito. Mutta se ei pelannut joka pelkäsi, ja mä voitin tämän erän.

Hotakainen soitti paikalle jakelupäällikön, joka opasti mut sitten hommiin. Mä saisin olla pari eka yötä vakituisen jakajan matkassa ja sitten pärjätä omillani. Joten musta tuli Inka Mähösen sairastuneen kesälomatuuraajan tuuraaja. Mä olin hitusen tyytyväinen, kun löysin jotain. Mutta mulle jäi vielä päivät tyhjäkäynnille, mikä oli ikävämpi juttu. Mä kun en ollut sitä lajia, joka jaksoi lorvia tuntitolkulla tekemättä mitään.

Jesse James ei ollut pannut telttaa sileäksi mun poissaolon aikana. Mä olin eka kerran uskaltanut jättää teltan päiväksi aloilleen ja mun vähäiset kamat sinne rautatieaseman säilytyksen sijaan. Jesse James oli mun luottamuksen arvoinen. Kun mä lähestyin telttaa se kohosi koivilleen ja näytti siltä, että koko hökötys tulisi kimppuun ja kiskaisisi uumeniinsa. Murina vaimeni, kun mä ilmoitin kuka oli tulossa. Se kävi taas maate ja avasin teltan vetoketjun. Kaikki oli sikin sokin, mutta ehjänä. Jesse James säntäsi metsään asioille ja mä levitin sen tuoman aamuisen lehden. Mä katsoin kadonneita-osaston, mutta kukaan ei kaivannut isoa romuluista koiraa. Tekareilla ja kihlasormuksilla sen sijaan olisi ollut ottajia. Sitten mä tavasin vielä kerran työpaikkailmoitukset, mutta sinne ei ollut putkahtanut mitään mulle. Mitä hittoa mä keksisin päivien ajaksi?

Kello näytti uutisten aikaa ja mä käänsin ylen ykkösen. Mä olin kuunnellut tarkkaan kaikki uutiset ja joka kerta, kun kuuluttaja oli ilmoittanut että sillä oli tiedotus uutisten jälkeen jollekulle, mulle tuli pistävä olo kunnes mä kuulin, että se ei ollut mulle. Enkä mä ollut toistaiseksi päässyt sinä ja sinä päivänä poistui kotoaan ja mahdollisesti asiasta tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä sinne ja sinne – uutisiinkaan. Mä arvelin, että skandaalin pelossa ja routaporsaankotiinajaa – uskossa kukaan ei nostaisi kovin suurta haloota mun poistumisesta. Niistä ei kumminkaan koskaan tiennyt, joten mä en voinut tuudittautua siihen uskoon, että ne ei tekis mitään. Ehkä ne tekisi, mutta eri asia, löytäisikö ne mut. Ne voisi yrittää pankin kautta, mutta ne ei tienneet, missä mulla oli tili. Ne joutuis kyseleemään sieltä sun täältä, mikä saisi ne outoon valoon, ja se oli viimeinen mitä ne haluaisi. Mä uumoilin, että ne oli selittäneet mun katoamisen parhain päin kaikille ja tekivät pinnan alla myyräntyötä mun paikantamiseksi. Niillä oli työmaata.

Se menneestä. Mä lähdin Jesse Jameksen kanssa kävelemään joen rantaa ja olisin katsellut kimmoja, jos siellä olisi ollut. Mutta se sameavetinen joenruipelo ei vetänyt auringonpalvojia, ainoastaan autoja perävaunuineen oli leiriytynyt sinne ja pikkukersat läträsi mutaisessa kaislikossa.

- Onpa sulla upea irlanninsusikoira, yks ämmä hönkäisi, kun me mentiin niiden leirin ohi. – Onko se pärjännyt näyttelyissä?

- Joo, se sai kenraalin natsat, mä virnistin.

- Ihan tosi, sun kannattas viedä se näyttelyyn, nainen sanoi pahastumatta. – Se on komea. Vähän liian laihassa kunnossa, mutta muuten sopusuhtainen. Sun pitäis harjata sitä enemmän.

Mä näin, että siltä olisi tullut kirjan verran ohjeita, joten mä valitin kiirettä ja lähdin hölkkäämään poispäin. Jesse James homppi rinnalla kieli pitkällä ja näytti nauttivan olostaan. Onneksi se ei osannut puhua, sillä mä en piitannut kuulla mitään nyyhkytarinoita sen menneestä.

- Tämä on vuosi yks, mä sanoin Jesse Jamekselle, kun me palattiin teltalle ja mä otin ruokakassin esiin.

- Ajanlaskun alku.

Jesse James urahti vastahakoisesti ja otti puolikkaan makkaralenkkiä ahneesti vastaa. Mä en ollut muistanut ostaa koiranmuonaa, mikä mun pitäis tehdä huomenna. On liian kallista ravita sitä nitraattipötkyillä.

Jesse James jäi teltan vartijaksi, kun mä lähdin aamuyöllä treffeille Inka Mähösen kanssa. Se osoittautui pieneksi päärynänmalliseksi naiseksi, joka ilmoitti heti että sillä oli verenpainetta ja rytmihäiriöitä ja vettä keuhkoissa ja kihti ja että oikeastaan sen ei olisi pitänyt olla enää hengissäkään lääkärien mukaan, mutta tässä se vaan tunki paperia ihmisten postiluukuista sisään. Kun mä olin kaks yötä kuunnellut sen taukoamatonta pulpatusta omista vaivoistaan, ukkonsa taudeista ja koko sen suvun sairauksista ja siinä ohessa vielä, mitä se epäili ihmisten ovien takana tapahtuvan kaikessa hiljaisuudessa, niin mä aloin olla kävelevä lääkärikirja. Mä olin varma, että Inka tartti kuus viikkoa lomaa antaakseen kielensä levätä hetken. Ainoa positiivinen asia sen puheripulissa oli se, että se ei muistanut udella mun asioita, se oli niin täynnä omiaan. Toka yön lopussa, kun me palattiin Ryysylästä ihmisten ilmoille, se vasta kysyi:

- Kenenkäs Karhusen poikia sinä oikein olet?

- Verokarhusen, mä iskin sille silmää.

- Sä taidat olla varsinainen semeikka, Inka tuhahti.

- Mutta ihan tosi, oletko sinä sukua Ensio Karhuselle? Se on mun miehen kanssa samalla rakennuksella joskus.

Uhhuh, mä ajattelin. Onneksi mä en paukassut tota asiaa suoraan. Mä ilmoitin kiireesti, ettei Ensio mun tietääkseni ollut mulle mitään sukua ja mun faijan nimi oli Pekka. Mä arvelin, että Pekkoja oli niin paljon, että jos Inka tuntisi yhden, niin mä voisin väittää että kyse olikin toisesta. Inkalle nimi Pekka ei sanonut mitään, joten se jätti mut rauhaan. Tietysti se voisi yrittää urkkia tietoja musta henkilökortistosta, mutta mä en uskonut että se tekisi sitä. Ei sillä ollut syytä epäillä, että mä puhuin palturia. Ja siksi toisekseen se oli lähdössä lomalle ja kun se palaisi, mä poistuisin näyttämöltä.

Kolmantena yönä mä olin sitten yksin duunissa. Mä olin saanut talosta vanhan fillarin, jolla mä karautin Ryysylään. Jakeluauto toi lehdet yhteen kadunkulmaukseen lukolliseen puulaatikkoon, mistä mä sulloin niitä satulalaukkuihin. Kun mä olin kuullut nimen Ryysylä, mä olin olettanut että kyse oli kaupungin pahimmasta räkälästä. Mutta mä erehdyin täydellisesti. Ryysylä käsitti pääasiassa omakotitaloja ja muutaman rivitalon. Se oli laaja alue, ja mä olin pian tajunnut että kerrostalolähiöistä olisi selviytynyt paljon nopeammin. Hissillä vaan ylös ja raput kevyesti alas sen sijaan, että täällä piti suhata talojen väliä letti putkena.

Ryysylä vaikutti hyvin hiljaiselta ja säädylliseltä lähiöltä. Muutamana eka yönä mä en kohdannut siellä ristinsielua. Ehkä suurin osa ihmisistä oli lomilla. Se oli vähän haljun oloista jotenkin, ja siksi mä otin Jesse Jameksen mukaan kun viikko oli kulunut. Se hompotti mun kannoilla autioilla kaduilla, ja sen mukana olo aiheutti sen, että joissakin taloissa herättiin. Ryysylän koirat haistoi, että vieras käveli niiden kaduilla, ja ne hyökkäsi eteisiin ja räkytti kynnyksillä. Jesse James ei kertaakaan ärähtänyt takaisin, mä luulen että se ei edes kuullut ylhäisiin korkeuksiinsa pikkupiskien uhoa. Jesse James oli öisten katujen kingi ja mä varjo sen kannoilla.

Siinä kun mä olin aikani sahannut niitä katuja öisin, juhannusviikolla mun mieleen kohosi ajatus. Kaikissa taloissa oli helkutisti ikkunoita ja osa oli melko paskaisessa kunnossa. Mitä jos mä menisin tarjoutumaan ikkunanpesijäksi? Ämmät sais maata aurinkoa ottamassa, kun mä raataisin niiden ruutujen parissa. Niille ois kaksinkertainen ilo, kun mä tarjoaisin palvelujani. Ne sais puhtaat lasit ja katsella mua hommissa. Mun piti kehitellä tätä ideaa.

- Jesse tänne, mä komensin, kun se säntäsi yhden talon kohdalla avonaisesta portista puutarhaan. Mä tipautin lehden portinpielen laatikkoon ja vislasin, kun Jesse ei totellut. Lopulta mun oli mentävä sen perään sillä mä pelkäsin että se mellastaisi kukkapuskassa tai kaluaisi talon kissaa. Periaatteessa mä olin vastuussa sen tekemisistä, vaikka se oli vain mun alivuokralainen.

Jesse töhisi pienen huvimajan luona jonkin valkoisen mytyn kimpussa. Mä ehdin pelätä, että se oli purrut kurkun poikki talon lemmikiltä, mutta kun mä pääsin lähemmäs, mä näin että mytty oli valkoisten farkkujen takamus joka kekotti pystyssä. Se kuului kimmalle, joka rypi omassa oksennuksessaan ja näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Mä kumarruin sen puoleen, koitin sen pulssia ja kohotin sitten toista silmäluomea. Se oli ihan pihalla. Mä funtsin hetken, mitä mun ois fiksuinta tehdä. Mä en voinut jättää sitä siihen noin vain, koska se saattoi olla pahassa myrkytystilassa. Enkä mä onnistuisi kuskaamaan sitä fillarilla polillekaan. Eikä tässä ollut missään puhelinkiskaa, mistä soittaa valkotakkiset paikalle. Joten mulle ei jäänyt kuin yks vaihtoehto. Mä nostin tajuttoman harakan käsivarsilleni ja kannoin sen etuoven rapuille. Sitten mä soitin pitkään ja hartaasi kelloa. Kun mä kuulin, että joku heräsi ja alkoi lähestyä eteistä, mä liukenin paikalta Jessen kanssa. Parin ison kuusen takaa mä varmistin, että kimma löydettiin ja että se saisi apua.

- Voi helvetin perkele, sanoi iso punakka mies, joka räiskäisi oven auki. Se kiroili edelleen, kun se nosti kimman syliinsä. Mä näin, miten alakerrassa syntyi säpinää, siinä lepatti sen kimman mutsi ja pari muutakin ihmistä. Joten homma oli hanskassa.

Se oli mun ensi kosketus Luluun.

 

Tuija Lehtinen, kirjoittamisen sekatyöntekijä

Katkelma on ensimmäinen luku Tuija Lehtisen kirjasta Roskisprinssi. Otava 1991
Ruotsiksi kirja on käännetty nimellä Sopåkarprinsen, Idun 2002

Mieti ja arvaile; kirjoita ja näyttele!

Kirjan päähenkilö Jed jättää entisen elämänsä.

• Kerää kaikki tiedot mitä Jedistä kerrotaan.

• Kirjoita myös, mitä hänestä ei sanota.

• Mitä haluaisit Jedistä tietää?

• Miksi Jed on jättänyt entisen elämänsä? Arvaile!

• Kuinka luulet kirjan päättyvän?

• Kuvittele tai kirjoita kirjalle jatko.

• Kuvittele mielessäsi Lulu. Mitä on tapahtunut ja miksi?

• Mitä luulet Jedin äidin tai isän sanovan,kun he näkevät peiliin kirjoitetun tekstin?

• Vanhemmat ehkä syyttelevät toisiaan tai miettivät kenen syy katoaminen on. Tee tilanteesta vuoropuhelu tai pieni näytelmä.

• Mitä luulet Lulun vanhempien sanovan?

• Keksi Lululle "hyvä" selitys tapahtuneesta.