Marja-Leena Tiainen: 
Isän poika
Kirjasta Montonen ja yks enkeli
- Nuo jos myyt niin hyvä on. Isä silmäsi tuomaansa laatikkopinoa. Laatikot olivat täynnä mansikoita, kussakin boksissa oli parikymmentä litraa senga senganaa suoraan Multamäen tilalta.
- Entäs jos en? Kiki pisti päänsä kallelleen ja tuijotti isäänsä ilkikurisesti, - annat sä mulle sitten selkään?
- Annan, isä sanoi ja kääntyi menemään pakettivolkkarilleen.
- Se on sitten kymppi per litra! se huusi ennen kuin käynnisti pakoputkiviallisen kärrynsä ja latasi sen liikkeelle.
Kiki nappasi yhden punaisen marjan suuhunsa. Happaman imelä maku tirisi kielelle, valui kitalakeen.
Kun olisi kermavaahtoa, Kiki toiveajatteli ja katsoi kun ruotsalaisrekkarein varustettu Volvo kääntyi levikkeelle.
Autosta nousi keksi-ikäinen mies verryttelypuvussa. Miehen naama punotti kuin kiuaskivi.
Kikin helpotukseksi äijä rupesi puhumaan suomea.
- Mitä marjat maksaa?
- Kympin litra.
- Entä jos ottaa viisi litraa.
- Se on sama hinta, Kiki vastasi.
- Siis kymppi. Minä ostankin sitten viisi litraa.
- Äsh, ei kun ... Harmin puna pakkasi Kikin poskille. Hän heilutti hiirenhäntäänsä, jota itse rehvakkaasti kutsui ponnariksi, ja oikaisi.
- Viisi litraa maksaa viisikymppiä.
- Saanko maistaa? äijä kysyi ja nappasi sen tien suuhunsa yhden ison ja pullean marjan.
- Hyvää, äijä maiskutti. Se vilkaisi autossa istuvaa emäntäänsä.
- Paljonko otetaan?
- Ota se kaksi, nainen vastasi kyllästyneellä äänellä.
- Kiki alkoi kauhoa mansikoita muovipussiin. Äijällä oli satanen. Kikin poskia rupesi kuumottamaan yhä enemmän, kun hän huomasi, ettei isä ollut älynnyt jättää tarpeeksi vaihtorahaa.
- Ei sattuisi olemaan pienempää?
- Katotaan, jos näistä kolikoista kertyis, mies rupesi kaivamaan lompsansa lokerikkoa.
Lopulta kaksikymppiä järjestyi Kikin kouraan. Mies kiitti ja poistui. Volvo rytkähti liikkeelle ja jätti pahan hajun peräänsä.
Puoleen päivään mennessä Kiki oli myynyt kaksi kolmasosaa marjoista.
Kikille tuli hiki. Levikkeellä hän oli täysin suojattomassa tilassa. Aurinko paistoi niskan takaa. Harmi, ettei hän ollut älynnyt ottaa edes lippistä.
Kiki kävi välillä viilentämässä oloaan veden äärellä. Hän kasteli niskaansa ja uitti jalkojaan vedessä. Häntä janotti siivottomasti. Juomistakaan hän torvi ei ollut hoksannut ottaa mukaansa. Pian hän saisi lämpöhalvauksen ja isä löytäisi myyntipöydän vierestä tyttärensä elottoman ruumiin.
Parkkipaikalla kävi kova vilske. Matkustavaiset pysähtyivät murkinoimaan ja jotkut kävivät uimassakin. Monet myös ostivat mansikoita.
Alkais jo isä tulla, Kiki toivoi noustessaan penkkaa ylös asfaltille.
Upea, kermanvärinen auto kaarsi levikkeelle. Auton katolla oli värikäs surffilauta. Autosta nousi vaaleatukkainen poika sekä vanhempi kaveri, luultavasti pojan isä.
Kundi oli arviolta kuudentoista. Siis samanikäinen kuin Kiki tai himpun verran vanhempi. Kaverilla oli kirkkaanväriset sortsit ja hihaton valkoinen paita, jonka etumuksessa luki Boss. Kundin vartalo oli ruskea ja lihaksikas.
Kiki lepuutti silmiään surffaajassa koskapa asiakkaitakaan ei ollut.
- Minä tulen hakemaan sitten kolmen maissa, vanhempi mies huusi pojalle, joka oli painumassa lautoineen veden rajaan.
- Selvä!
Ennen lähtöään mies kävi vielä ostamassa Kikiltä mansikoita. Hän oli reilu; osti kaikki jäljellä olevat. Kiki antoi vähän alennusta, sillä marjat olivat jo nahistuneet kuumuudessa.
Kiki meni istumaan puun varjoon. Hän seurasi surffarin epätoivoisia yrityksiä päästä liikkeelle. kaveri kahlasi sortsin suita myöten järvessä ja nousi laudalle. Sitten hän koetti riuhtoa purjetta pystyyn.
Kikiä huvitti. Pahaksi onneksi kaveri sattui vilkaisemaan kohti juuri kun hänellä oli vahingoniloisin virne kasvoillaan.
- Ei tää niin helppoo ole kun sä luulet!
- Mitäs sitten yrität, jos se kerta vaikeeta on! kiki karjaisi vastaan.
Pitkän ähräämisen ja putoilemisen jälkeen kaveri pääsi lopulta liukuun. Se lähti suunnistamaan parinsadan metrin päässä olevaa kalliosaarta kohti.
Kiki nousi paikaltaan kuullessaan volkkarin äänen.
-Kakki myyty, hienoa, isä totesi. Missä rahat ovat?
Kiki näytti kädessään roikkuvaa muovipussia. Se oli niin täynnä kolikoita ja seteleitä, että tuskin mahtui kiinni.
- Ei maar, kyllä meidän täytyy kunnon kassalipas sulle hommata, isä lausahti.
- Onks sulla mitään juomista? Kiki kysäisi.
Isä oli onneksi kauppareissulta tulossa, sillä oli kori täynnä olutta ja limsaa. Kiki otti jaffapullon ja joi sen yhtä kyytiä.
Volkkarin päästyä pikitielle Kiki käänsi katseensa järvelle. Purjelautailija oli jo saaren päässä, kääntymässä saaren taakse.
Seuraavana torstaina oli melkein rasvatyyntä; pojan isä oli sanonut pojalle, ettei surffailusta tällä ilmalla tulisi mitään, mutta sinnikkäästi poika oli halunnut jäädä rannalle.
Jälkeenpäin Kikille tuli mieleen, että poika oli halunnut jädä sinne hänen takiaan.
Sinä rasvatyynenä päivänä Kiki möi mansikat ennätysajassa. Kun poika lautoineen tuli, hänellä oli enää muutama hullu marja laatikon pohjalla.
- Haluutsä nää viimeset? Kiki kysyi pojalta.
- Mä olen allerginen mansikoille, poika vastasi. Sen vaaleat hiukset olivat haalistuneet auringossaa lähes valkoisiksi. Kasvot olivat päivettyneet ja silmät olivat yhtä säihkyvän siniset kuin heidän takanaan kimmeltävä järvi.
Kiki tunsi suoranaista heikotusta, kun poika katsoi kohti.
- Mikä sun nimi on? poika kysyi. Sen kaulassa välkehti kultaketju.
- Kirsi, mutta mua kutsutaan Kikiksi.
- Mä olen Ari, poika sanoi.
He juttelivat niitä näitä. Kiki oli hyvillään, kun mansikat oli myyty. Saattoi keskittyä hyvällä omallatunnolla pojan kanssa seurusteluun.
Järvellä oli ruvennut puhaltamaan hento viri. Taivaanrannalla oli jo pilviä, jotka koko ajan lähenivät. ukkospilviltä ne eivät kuitenkaan näyttäneet.
- Haluutsä lähtee tonne saareen? Ari osoitti kallioluotoa.
- Saareen? Miten mä muka sinne?
- Laudalla, poika virnisti.
- Ei se kahta kanna, Kiki epäili. Hän ei ollut koskaan surffannut, purjelautailu pelotti häntä, mutta vielä enemmän vesihiihto. Sitä hän oli kerran kokeillut ja kaatunut täydessä vauhdissa veteen.
- Osaat sä uida? Ari tiedusteli.
- Joo, mä olen maisteri oikein, Kiki kehaisi.
- No sitten. Mä surffaan ja sä pidät perästä kiinni. Käydään katsomassa kummonen saari tuo on. Pystyt sä lähtemään tästä?
- Mikä ettei. Ei näitä laatikoita kukaan viitsi varastaa. Mutta kassalipas on kyllä kätkettävä johonkin
He silmäilivät sopivaa piilopaikkaa. Sellainen löytyikin kivikolta. Ari nosti muutaman kiven ylös ja niiden keskelle jäävään kuoppaan Kiki ujutti lippaan. Kun kivet oli pantu paikoilleen, lipasta ei voinut nähdä.
- Löydetäänkö me se, kun tullaan takaisin? Kiki epäili.
Ari kävi nyhtämässä muutaman apilankukan ja heitti ne kivien päälle.
- Kyllä se löytyy, hän sanoi.
Ari lähti kahlaamaan ja samassa Kiki muisti: mansikkakyltti. Se seisoi vielä tienposkessa. Se pitäisi hakea pois, etteivät autoilijat turhaan pysähtyisi levikkeelle.
- Mun pitää käydä kyltti! Kiki huusi pojalle.
- Mä haen, Ari tarjoutui ja uitti laudan rantaan. – Pitele tätä sillä aikaa.
Tuuli oli virinnyt pieniä laineita nostattavaksi. Lämmintä oli silti, tuulen suunta oli lounaasta.
Kiki mietti, minkälaisissa asusteissa lähtisi uintiretkelle. Hänellä oli sortsit ja t-paita, eikä muuta. No, alla olivat tietysti pikkupöksyt. Kiki päätti uida niissä vaatteissa missä oli. Sanokoon isä mitä tahansa kun tulisi. Mutta siihen oli vielä aikaa kaksi tuntia.
Kun Ari palasi hölkäten, Kiki kysyi:
- Koska sun isäs tulee hakeen sua?
- Kahdelta, me ehditään hyvin käydä saaressa.
He lähtivät kahlaamaan. Ari pääsi kepeästi laudalle; Kiki kastautui ja lähti uimaan.
Vesi oli kuin keitettyä. Kiki ei viitsinyt pidellä laudasta kiinni koska jaksoi uida hyvin muutenkin. Matka saareen oli lyhyt, vaivaiset parisataa metriä.
Ari roiskaisi välillä Kikin päälle vettä. Kiki nauroi ja yritti kostaa ruiskaamalla takaisin.
Saareen päästyä Kiki oli hengästynyt paitsi uimisesta, myös Arista. Hänellä ei ollut ollut koskaan näin hauskaa kenenkään pojan kanssa.
He istuivat paahtavan kuumalle kalliolle. Märät vaatteet tuntuivat inhottavilta iholla.
- Mä taidan ottaa paidan pois, Kiki vilkaisi Aria.
Ari ei hätkähtänyt.
- Sen kun, se sanoi, ei edes kääntänyt katsettaan, kun Kiki riisui t-paitansa.
Kiki suojasi itseään ensin käsillään mutta ajatteli sitten, että katsokoon. Ei hänen pikkutisuissaan ollut paljon ihmettelemistä. Sabrinan muodoilla olisi ollut toista.
Ari nousi paikaltaan ja tuli lähemmäksi. Poika kyykistyi Kikin eteen ja kysäisi:
- Missä päin sä asut? Ari hipaisi Kikin suojatonta olkavartta. Kiki värähti syvältä.
- Tuossa kylällä, levikkeeltä on jotain kolmisen kilsaa. Iso, punainen talo mäen päällä. Tienviitassa lukee multamäki.
- Olet sä Multamäki?
- En kun Lehtiniemi. Mutta meidän paikan nimi on Multamäki.
- Eikös sen pitäisi olla paremminkin Mansikkamäki? Ari naurahti. Pojan sormet viipyivät Kikin olalla. Kikillä oli miellyttävä pehmeä olo.
- Me asutaan kaupungissa. Musta on tylsää kun pitää tulla tänne asti surffaamaan.. tai siis oli tylsää ennen kuin mä tutustuin sinuun.
Arin takeltelu kuulosti suloiselta Kikin korvissa. Arikaan ei ollut kovin itsevarma; se oli ujo ja hämillinen niin kuin hänkin usein.
- Me voitais lähteä joku ilta yhessä jonnekin, Ari ehdotti sitten. – Luuletsä, että sä pääsisit kaupunkiin?
- Mä voisin olla mun serkun luona yötä, Kiki innostui. Annen kanssa oli joskus käyty elokuvissa ja puhuttu diskoonkin menosta, mutta tähän asti ne menot olivat jääneet aikomuksiksi.
- Tavataanko lauantaina seitsemältä, Sokoksen edessä?
Arin kasvot lähenivät muutaman sentin päähän Kikin kasvoista. Kiki sulki silmänsä vaistomaisesti. Arin huulet painautuivat arkoina hänen huulilleen. Kiki kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja vastasi rohkeasti tämän suudelmaan.
Aika meni kuin siivillä: Ari se ensimmäisenä hätkähti huomaamaan, että kello oli jo kolme.
- Isä on varmaan saanut hepulin, Ari hätääntyi ja alkoi töykkiä lautaa vesille.
Kiki pudisti havuneulaset selästään, kiskoi märän paidan päällensä ja kahlasi vilusta irvistellen Arin perässä veteen.
Suu oli vielä kostea Arin suudelmien jäljiltä. Kaulaa kuumotti; Kiki epäili siihen nousseen pureman jälkiä.
Suudelmaa pidemmälle he eivät olleet edenneet. Kiki ajatteli onnellisena, että tämä oli vasta alku. Kesä oli tuskin puolessa ja Ari kävisi vielä monta kertaa surffailemassa järvellä. Kun mansikoiden myynti loppuisi, Kiki ajaisi pyörällä levikkeelle ja uisi sitten saareen. Romanttisempaa kohtauspaikkaa ei voisi ajatellakaan.
Vartin päästä he olivat maissa. Levikkeellä ei näkynyt muita kuin turistien autoja. Mansikkalaatikot oli korjattu pois; siitä Kiki tiesi isän käyneen.
Mihinkähän se luuli hänen kadonneen, rahoineen päivineen?
Syyllisyys valtasi Kikin. Isähän saattoi luulla ties mitä kauheita. Ehkä se oli tekemässä poliisille katoamisilmoitusta tyttärestään?
- Onkohan isä jo käynyt täällä? Ari puheli heidän istuessaan rantakiville odottamaan. Hänkin näytti huolestuneelta. – Meidän iskä on yleensä täsmällinen.
Kikin isän volkkari porhalsi paikalle. Väinö Lehtiniemi aukaisi suuttuneena oven ja huusi:
- Siinä sitä istutaan! Ja vaatteet märkinä! Onko rahat tallessa?
Kiki heilutti kassalipasta. – Mä myin mansikat ennätysajassa. Kun ei ollut muuta tekemistä niin me käytiin Arin kanssa tuolla saaressa.
Isä mulkaisi Aria, joka ei näyttänyt yhtään syylliseltä, ainoastaan levottomalta.
- Hyppää kyytiin siitä, isä murahti kikille.
Kikin teki mieli suudella Aria lähtiäisiksi, mutta isän vuoksi ei kehdannut. Samassa Ari nousi:
- Kuulkaa, voisinko mä tulla soittamaan teiltä? Meidän isällä on puhelin autoon.
Isä huitaisi kädellään autoon päin. Volkkari lähti kohti Multamäkeä. Kiki ja Ari istuivat takapenkillä ja pitivät toisiaan kädestä.
Kiki istui pöydän ääressä lipittämässä jugurttia, kun Ari tuli puhelimesta. Ari näytti omituiselta, niin kuin olisi oksentamaisillaan. Hän horjahti istumaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.
- Siunaa! Kikin äitikin havaitsi, että jotain oli vinossa.
- Isä on kuollut, Arin sanat tulivat epäselvänä kuiskauksena.
Lehtiniemen tupaan putosi kalmanhiljaisuus. Kiki ja äiti tuijottivat toisiaan sanattomina.
- Kuollut? Kiki toisti epäuskoisella äänellä. – Missä?
- Se ajoi kolarin, äiti kertoi. Kun isän autopuhelin ei vastannut, mä soitin kotiin. Ne oli soittaneet sinne just sekuntti sitten.
Äiti meni ja silitti ventovierasta poikaa harteista.
- Lapsirukka. Äidin silmissä oli kyyneleitä. – Voi lapsparkaa.
Samassa Ari riuhtaisi itsensä ylös. Hän lähti painumaan juoksujalkaa ulos, Kiki perässä.
- Oota! Kiki huusi. Hänestä tuntui, ettei hän pystyisi juoksemaan metriäkään. Hänellä oli syyllinen olo, syyllisyys tuli jostakin, jota hän ei vielä pystynyt selittämään.
Ari juoksi koivukujaa. Surffilauta oli jäänyt rannalle, Kiki muisti, kun äiti tuli tuvasta hänen rinnalleen:
- Pitää sanoa isälle, äiti hätääntyi, - että vie tuon pojan kotiinsa. Juoksee vielä auton alle itsekin tuossa tilassa.
Isä käynnisti auton ja lähti Arin perään. Kiki seurasi pihasta, kun auto pysähtyi ja isä otti Arista kiinni. Hetken taivuttelun jälkeen isä sai kuin saikin Arin kyytiinsä.
Mansikat loppuivat vähitellen, eikä Kikin tarvinnut enää mennä levikkeelle niitä myymään. Ei häntä olisi enää huvittanutkaan. Sen ihanan ja sitten traagisen saaripäivän jälkeen Aria ei enää ollut näkynyt.
Kikistä tuntui, että kesä loppui sinä päivänä kun Ari poistui hänen elämästään. Loppuviikot koulun alkuun Kiki eli kuin unessa, päivästä päivään, ajatellen vain Aria. Pojan pehmeitä huulia, hyväileviä sormia, ihon silkkistä kosketusta.
Lehdestä Kiki huomasi Arin isän kuolinilmoituksen ja siitä hän sai tietää Arin sukunimen: Lehkonen.
Kerran Kiki oli soittamaisillaan Arille. Mutta kun Mirja Lehkonen vastasi puhelimeen, Kikin rohkeus petti ja hän mutisi anteeksi ja sulki puhelimen.
Kiki mietti keinoja, joilla saisi Ariin yhteyden. Keinoja löytyikin, mutta Kikiltä ei löytynyt rohkeutta toteuttaa yhtäkään suunnitelmistaan.
Syksyllä Kiki aloitti lukion kaupungissa. Hänen sydämensä oli hypätä raiteiltaan , kun hän ensimmäisenä koulupäivänä havaitsi ruokalajonossa tutun hahmon.
Ari oli samassa koulussa!
Kiki oli vähällä rynnätä suinpäin Arin luokse. Mutta hän hillitsi mielensä. Hän hotki lihamurekkeen suuhunsa ja käveli sitten kuin puolivahingossa Arin pöydän luokse.
- Moi, Kiki hymyili. Hän odotti näkevänsä Arin kasvoilla ilahtumisen ilmeen, mutta erehtyi.
Ari ei vastannut Kikin tervehdykseen. Poika tuijotti Kikiä kasvot synkeinä ja syyttävinä.
Sanat kuolivat Kikin kurkkuun, hymy katosi hänen kasvoiltaan. Hän tuijotti vielä hetken Arin jääkylmiin silmiin ja syöksyi sitten ulos ruokalasta.
- Mikä sulle tuli? paras tyttökaveri Kisu kysyi, mutta Kiki ei pystynyt kertomaan. Hän nojasi vessan seinään ja kyyneleet kostuttivat hänen vielä kesän jäljiltä ruskeat kasvonsa.
Ari kulki Kikin ohitse lukemattomat kerrat syksyn kuluessa. Pakostakin he osuivat joskus toistensa tielle, samassa koulussa kun olivat.
Kiki pani kirvellen merkille, että Ari yritti parhaansa mukaan vältellä häntä. Kerran he kumpikin sattuivat samanaikaisesti ahtaaseen suihkuhuoneen käytävään.
Kiki tarttui poikaa ranteesta. – Olenko mä susta niin iljettävä, ettet sä voi edes moikata mua?
Ari mulkaisi häntä yhtä jäätävästi kuin ennenkin ja riuhtaisi kätensä irti. Hän sävähti: -Mitä sä musta haluut?
- Miks sä viihaat mua? Kiki sopersi silmät anovina.
- Sun syytä se oli. Sun syytäs, että isä kuoli!
Arin silmät leimusivat. Järkytyksensä keskelläkin Kiki havaitsi, että pojan silmissä oli myös kyyneleitä.
- Eihän!
- Kylläpäs. Isä oli käynyt kahdelta siellä rannassa. Kun mua ei ollut näkynyt, se oli päättänyt lähteä ostamaan kaljaa yhdestä lähiputiikista. Se oli tulossa sieltä hakemaan mua, kun rekka rysähti sen päälle.
Kiki nieleskeli. Hän ei tajunnut mitään. Oli totta, että he olivat viipyneet saaressa odotettua pitempään. Mutta oliko hän siihen viivytykseen yksin syypää? Olihan Ari itsekin vetkuttanut lähtöä, oli vain pidellyt häntä ja suudellut kaulan melkein verille.
Kiki yritti sanoa jotain puolustuksekseen, mutta ei keksinyt mitään. Eikä Ari olisi häntä kuunnellutkaan. Se meni jo kaukana.
Marraskuussa isänpäivän aattona kiki meni leikkuuttamaan hiuksiaan Parturi-Kampaamo Elinaan.
Kiki istui hiukset märkinä parturituolissa, kun Ari astui sisään. Kiki katsoi Aria peilin kautta tämän istuutuessa odottamaan vuoroaan. Ari selasi jotain lehteä ja näytti poissaolevalta.
Se oli laihtunut, Kiki ajatteli myötätuntoisesti. Kesällä niin ruskeat kasvot olivat nyt kalpeat ja surulliset.
Kesken Kikin tarkkailun Ari nosti päätään. Poika tuijotti suoraan kohti. Kikin suureksi hämmästykseksi ja riemuksi Arin katseessa ei ollut enää samaa jäätä kuin aiemmin.
Se soi hänelle nopean, surumielisen hymyn.
Samassa Arin piti siirtyä leikattavaksi, eivätkä he enää voineet nähdä toisiaan. Kiki pääsi vartin kuluttua vapaaksi. Hän maksoi ja siirtyi samassa talossa olevan tavaratalon puolelle. Kassan läheisyyteen oli rakennettu osasto, missä myytiin isänpäiväkrääsää. Oli kortteja ja kylpytakkeja, tohveleita ja parranajokoneita. Kaikkea kaunista ja kivaa omalle isukille.
Kiki mietti mitä ostaisi Väinö Lehtiniemelle.
Isä ei välittänyt koko isänpäivästä. Se oli sen mielestä kauppiaitten hömpötystä. Mutta mielellään isä kuitenkin lojui sunnuntaina vuoteessa ja kuunteli suu naurussa, kun he, äiti. kiki ja kolme veljeä lauloivat viisiäänisesti onnittelulaulun.
Kiki hypisteli saniteettilaukkua. Sellaisen isä tarvitsisi kun se oli lähdössä reissuun Leningradiin. Laukun, mihin pistäisi hammastahnan, -harjan ja dödöpullon. Muita kauneudenhoitotuotteita isä ei käyttänytkään.
- Musta toi mustavalkoinen on parempi.
Kiki hätkähti kuullessaan tutun äänen. Hän kääntyi ja kohtasi Arin hieman hämillisen katseen.
- Tossa toisessa on paremmat värit, jotenkin miehisemmät, Ari lisäsi.
Kiki otti sen miehisemmän käteensä ja pudotti sen saman tien lattialle. He kumartuivat nostamaan beauty boxia yhtä aikaa ja heidän päänsä kävivät yhteen.
Kiki purskahti nauruun. Mutta nauru kuoli, kun hän huomasi Arin synkän ilmeen.
- Hittoon koko isänpäivä! Arin posket nytkähtivät. – Piruako sitä juhlimaan.
- Sori, Kiki sanoi matalasti. Hän kosketti varoen pojan kättä. – Mä ymmärrän että sinuun sattuu, sattuu ihan kauheasti. Mutta kyllä sä pääset sen yli, takuulla.
- Niinhän ne kaikki sanoo, Ari hymähti.
Aika parantaa haavat, Kiki takelteli. Hän tunsi olonsa typeräksi.
- Ostatko sä sen vai et? Ari kysäisi sitten.
Kiki otti mustavalkoraitaisen ja meni sen kanssa kassajonoon. Ari seisoi takana joku lehti kainalossa. Lehden lisäksi se sieppasi hyllystä parit purkat.
- Mennäänkö kahville tuohon baariin? Ari kysyi, kun he selvisivät kassalta.
- Multa lähtee bussi tunnin päästä.
- Ehtii tässä sitten. Tule!
Ari sieppasi Kikiä kädestä. He ottivat coca colat ja munkit ja siirtyivät juttelemaan kahden hengen pöytään.
Ari sanoi: - Sori ne puheet silloin syksyllä. Mun piti vaan saada ne sanotuksi.
- Ei se mitään, Kiki mumisi. Munkista levisi sokeria pöydälle. Hänestä tuntui, että puolet naamastakin oli sokerissa.
- Vieläkö sä olet valmis lähtemään mun kanssa jonnekin – ens lauantaina? Ari kysäisi.
Kiki nyökkäsi onnellisena. He nousivat ja läksivät painumaan käsikädessä ulos. Bussissa Kiki muisti, että isänpäivälahja oli unohtunut baarin pöydälle.
Vastaa seuraaviin kysymyksiin:
1. Keitä henkilöitä novellissa on?
2. Kuinka pitkästä ajanjaksosta kerrotaan?
3. Keskiosa oli tapahtumaosa: Mitä tapahtuu alkuosan jälkeen? kirjoita lyhyesti.
4. Käännekohta: Mikä on sinun mielestäsi novellin käännekohta?
5. Mitä ongelmaa / asiaa novelli sinun mielestäsi käsittelee?
6. Mitä mieltä olet siitä?
7. Mitä pidit lopusta? Millainen se oli?
Minkälainen on novelli?
Novelli on lyhyt ja keskitetty, usein kärjistetty ja yllättävä kertomus.
Novellissa on vain muutamia henkilöitä.
Novellissa kerrotaan usein vain lyhyestä ajanjaksosta, vaiheesta tai elämäntilanteesta.
Ympäristöä kuvataan niukasti.
Loppu on usein yllättävä.
